Mitä tuokiot meille antoivat?

Alla pohdintaa siitä, mitä tuokioiden vetäjät kokivat toisenlaisesta toimintaympäristöstä

Yhdessä oleminen aiheiden äärellä sai minut onnelliseksi. Jokaisella ohjauskerralla tapahtui kumpuamisia joko päivän aiheeseen liittyen tai/ja hetkessä. Koin iloa jokaisesta saapumisesta tilaan. Olipa henkilö hiljaa tai puhellen, läsnäolo ja yhdessä oleminen ilahdutti.

Huomasin musiikin, laulun ja liikkeen avaavan vaikutuksen. Näillä konstein avautuivat muistot ja keskustelu, ilmeet ja hienot hetket.

Maalaus musiikin kanssa sai muistoja pintaan. Tuoksut herättivät myös polkuja mm. metsään, nuoruuteen, retkille. Samoin kuvat (kuukauden kuvat ja valokuvat). - Mari Kervinen

*******************


Jokainen ohjauskerta oli erilainen, mutta antoisa. Mietin aluksi sitä, osaanko toimia osastoilla vieraillessani, puhunko riittävän selvästi tai pitävätkö vanhukset tuokion sisällöstä? Aito läsnäolo, positiivinen asenne ja tuokion suunnitelman joustavuus mahdollistivat sen, että joka tuokiolla pääsin kokemaan sen, miten monitaiteinen sisältö virkisti vanhuksia, loi onnistumisen kokemuksia ja sai osan heistä heittäytymään innokkaasti mukaan lauluun, tanssiin ja kädentaitoihin.

Työparina työskenteleminen toisen taiteilijan kanssa oli hyvin avartavaa ja sai näkemään myös oman taiteenalan uusin silmin ja sen mahdollisuuksia yhdistettäessä tanssiin, kuvataiteeseen, runouteen ja kädentaitoihin. - Elsi Kinnunen

*******************

Ilahduin siitä, että asukkaat ottivat meidät lämpimästi vastaan ja toivottivat aina uudestaan tervetulleeksi. Suurin osa asukkaista suhtautui mielestäni hienosti, vaikka välillä kokeiltiin jotakin heille hieman uutta. Laattasoittimen soitto, joilla he pystyivät säestämään kansanlaulua, aiheutti heissä positiivista ihmetystä. ”Ai, me osattiinkin soittaa ja se kuulosti hienolta?” Monesti oli ennen tuokiota kuulunut repliikkejä: minä en osaa soittaa jne. tai en osaa maalata. Silti he tarttuivat soittimiin ja siveltimiin ja saivat aikaan taidetta.

Minusta oli hyvä, että me korostettiin sitä, että taidetta voivat kaikki tehdä. Lisäksi oli voimauttavaa, että heidän taidekuvasta kertomista sanoista ja lauseista saatiin koottua koskettavia runoja. He itsekin hämmästelivät, että ”Olemmeko me sanoneet näin?”

Tärkeää oli asukkaiden osallistaminen, ja jos ei halunnut osallistua, sai aina vain seurata ja kuunnella. Ihmeen mukavasti he mielestäni suhtautuivat myös tanssiesitykseen, joka olikin tehty tulkitsemaan runoa eikä musiikkia. – Minnamaria Koistinen